Ylläs-Pallas-Hetta, lähtö ja ensimmäinen päivä

Olen pitkään ollut kiinnostunut pitkistä vaelluksista. Katsellut videoita Youtubesta ja lueskellut kertomuksia. Ja samalla on noussut kiinnostus vaeltaa yksin. Jossain vaiheessa kevättä tuli ajatus, että tekisin kesällä yhden vaelluksen yksin. Ensimmäisenä ajatuksena oli tyypillinen Hetta-Pallas, joka avotunturina kiinnostaa minua maisemallisesti huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi toinen suomalaisten suosikki Karhunkierros. Koska tuntui siltä, että 55km ja noin 3 päivää voisi tuntua liian lyhyeltä, seuraava ajatus olisi lähteä Muoniosta Olostunturin kautta Pallakselle ja jatkaa sieltä Hettaan. Koska tämä reitti oli jäämässä alle 100km, päätin lisätä vielä panoksia, ettei jää jälkikäteen harmittamaan ja löin lopulta lukkoon Ylläs-Hetta-Pallas -reitin itselleni. Virallisesti reitti lähtee luontokeskus Kellokkaalta, mutta halusin itse lähteä Ylläsjärven puolelta, katsoa Iso-Ylläksen huipulta pohjoiseen ja ihmetellä että mihin olen pääni laittanut.

22.7. - Lähtöpäivä

Lähdössä Seinäjoen asemalla.
Kuva: Minna Rinne

Olin edellisenä päivänä jo matkustanut Seinäjoelle ja viimeistelin ja varmistin moneen kertaan varusteet rinkkaan. Kunnes aamulla huomasin erittäin suureksi järkytyksekseni, että olin unohtanut vaelluskenkäni Turkuun. Onneksi juna Kolariin lähtisi vasta myöhään illalla, joten ensin Seinäjoen urheiluvälineliikkeitä penkomaan - ei mitään kelvollista muuksi kuin hätävaraksi, joten auton nokka äkkiä kohti Vaasaa. Pitkän miettimisen jälkeen päädyin ostamaan parin Haglöfs Vertigo Hi II GT -kenkiä (hyvästä tarjouksesta vieläpä), jotka olivat suoraan hyllystä parhaan tuntuiset jalkaan, koska sisäänajoja ei olisi aikaa tehdä ja kenkäasia vähän hermostutti.

Myöhään illalla kyyti yöjunalle, josta minulla oli vain normaali istumapaikka. Yllätyksekseni, vaikka juna oli merkitty InterCityksi, paikka oli vanhassa kunnon sinisessä vaunussa. Tai muuten "kunnon", mutta sieltä ei saanut sähköä, joten suunnitelmani ladata yön aikana kaiken elektroniikan akut täyteen romuttui. Nukkumiseen sentään sinisen vaunun penkit ovat mukavammat, kuin IC-vaunujen.

23.7. - Ylläsjärvi-Kotamaja

Herättyäni lähdin junassa aamukahville ennen saapumista Kolariin ja asemalta bussilla Ylläsjärvelle hotelli Saagan luo Iso-Ylläksen eteläpuolelle. Kaikki ravintolat olivat kiinni ja hotellillakin aamiainen oli loppu, mutta ostin ennen lähtöä vielä toastin respasta ja sen syömisen ajaksi sain puhelimen laturiin. Syömisen jälkeen lähdin kapuamaan laskettelurinteitä ylös ja hain yhden geokätkön rinteestä. Reitti oli yläosastaan melko vaikeakulkuista kivikkoa. Lohdutin matkalla itseäni sillä, että matkan varrella ruoka vähenee rinkasta. Ylhäällä olevassa kahvilassa nautin vielä munkkikahvit. Kaikki muut asiakkaat taisivatkin tulla ylös gondoleilla lihasvoiman sijaan. Valitsin alkuun tämän reitin, koska halusin Iso-Ylläksen huipulta katsoa pohjoiseen ja epäilin, että siinä kohtaa ensimmäisen kerran ihmettelisin, että mitä olen tekemässä. Huipulla kuitenkin pohjoiseen katsoessani olinkin enemmän innokas odottavasta pitkästä taipaleesta sen sijaan, että olisi kaduttanut, että olin ryhtynyt tähän.

Matkan varsinainen alku

Lähtöpaikka alhaalla

En tiedä mitä gondoleilla kulkeneet muut ihmiset ajatteli
rinkan kanssa kivikkoa lihasvoimin ylös rehkivästä etelän vetelästä

Huipulla. Kuva: Tuntematon
(kiitos tuntemattomalle, jätä kommentti jos otit kuvan)

Iso-Ylläksen huipulla. Ei kaduttanut.

Iso-Ylläksen huipulta lähdin laskeutumaan Varkaankuruun. Matkalla tiellä kävellessä jalka lipsahti veden kuluttamaan uraan ja nilkka pyörähti. Tämä kyllä säikäytti, että tässäkö se nyt sitten oli, kun tunnustelin siinä jonkun aikaa, mutta onneksi selvisin säikähdyksellä ja hetken kävelyn jälkeen nilkka alkoi taas tuntua normaalilta. Varkaankurulta jatkoin merkittyjä reittejä pitkin Yllästunturin luontokeskus Kellokkaan suuntaan, jossa nautin vielä pasteijan ja limun. Tästä siirrytään Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja alkaa virallisesti Tunturi-Lapin taival Pallaksen kautta Hettaan. Pallakselle 69 kilometriä, Hettaan 124 kilometriä. Poikkean kuitenkin vielä hieman virallisesta reitistä, koska aion kulkea Pirunkurun kautta Kesänkitunturin yli ihan vain maisemien takia ja pari vuotta aikaisemmin keväällä olimme Minnan kanssa käyneet kahvilla Kesänginkeitaalla.

Tie Varkaankuruun

Varkaankuru

Reitin virallinen alku Kellokkaan pihasta

Kesänkijärvelle asti matka meni leppoisasti tasaista maastoa vehreässä metsässä, joka ei ollenkaan kuumuudessa tunnu Suomen Lapilta. Tai ainakaan mielikuvaltani siitä. Polku meni paikoin pitkospuita ja seuraili puroa. Kesänkijärvestäkään en käynyt suodattamassa vettä itselleni, kartan mukaan kun Kesänkitunturin toisella puolella näytti olevan puro ja ajattelin mennä sinne asti ennen kuin täyttäisin juomarakkoni. En tiennyt sitä vielä, mutta ensimmäinen päivä tuli olemaan opettavainen veden suhteen tällä reitillä.

Alkumatka on vehreää

Kesänginkeidas oli kiinni

En mennyt jäille

Seuraava etappi näkyvissä puiden yläpuolella

Kesänkijärveltä jatkoin Pirunkurua ylös Kesänkitunturille. Aloin nopeasti katua paria asiaa: 1) Sitä, että en ollut ottanut vettä kun sitä oli saatavilla, koska Pirunkurua kiivetessä vesi loppui; sekä 2) Sitä, että olin valinnut tämän reitin. No en oikeasti katunut reittivalintaa, mutta Pirunkuru oli painavan rinkan kanssa vaikea. Nousu on jyrkkä ja irtonaiset kivet taipuvaisia liikkumaan. Mutta maisemat palkitsivat. Koska kivikko oli todella haastavaa, ylempänä siirryin kivikon vasemmalle puolelle metsän puolelle. Tunturin laella oli kuivaa ja kivistä ja puurajan yläpuolella maisemat palkitsivat. Erityisesti sillä, että Iso-Ylläs, jonka olin aiemmin päivällä ylittänyt oli jo jonkinlaisen matkan päässä. Laskeuduin luontopolkua pitkin Tahkokurun laavulle, johon jäin pitämään evästaukoa ja rupattelemaan satunnaisten retkeilijöiden kanssa. Kartassani ollut puro paljastui sulamisvesipuroksi, joka oli nyt vain kuiva kivikko. Ei vieläkään vettä.

Pirunkuru ylöspäin

Pirunkuru alaspäin

Iso-Ylläksen etääntyminen todisti matkan etenemistä

Kesänkitunturin laella

Takaisin puurajan alle

Jatkan matkaa ilman vettä hieman toiveikkaana, näkyihän kartassa sinistä väriä. Kaikki paljastuivat kuitenkin vain parhaimmillaan suolammikoiksi ja huonoimmillaan kosteikoiksi, joten Hangaskurun laavulle en voi ilman vettä jäädä yöksi vaan jatkan matkaa Kotamajan suuntaan. Noin kilometriä ennen Kotamajaa kuulin helteessä ilman vettä kuljettujen kilometrien jälkeen kauneimman äänen: puron solinaa! Hyppäsin polulta katsomaan mistä ääni kuului ja maan sisästä tuli rinteestä ulos puro ja laski lammikkoon. Oppitunti oli otettu vastaan: Ota vettä, kun sitä on saatavilla. Et tiedä, missä saat vettä seuraavaksi! Suodatin 3 litran juomarakkoni täyteen, sillä pärjäisin aamuun. Reitti Tahkokurulta Kotamajalle oli hyvää ja helppokulkuista polkua havumetsässä, jonka ajoittain katkaisivat suot. Kotamajalla katselin, että hyvää telttapaikkaa ei ollut ihan heti näkyvissä, joten päätin yöpyä kodassa. Sisällä oli yksi retkeilijä, jonka valitettavasti onnistuin herättämään. Luulin meneväni tyhjään kotaan, kun ulkona ei näkynyt mitään varusteita tai muuta tavaraa.

Reitti oli helppokulkuista

Välillä metsän katkaisi suo.
Hangaskurunjänkkä ja laavu.
Taustalla Lainiotunturi

Metsä jatkui ja aurinkokin siirtyi alemmas ja ilma viileni

Kotamaja, ensimmäinen yöpaikka

Kävin vielä ulkona tekemässä itselleni pastaa iltapalaksi ja nautin kahvin ja pienen viskin. Vaihdoin nukkumisvaatteet, pumppasin makuualustan ja kömmin makuupussiin ja nukuin hyvin aamuun. Matkaa oli ensimmäisenä päivänä kertynyt 21,2km, nousua 1184m ja laskua 1138m. Varpaat olivat sisäänajamattomien kenkien seurauksena hieman hakatun oloiset, kun kengät olivat olleet Iso-Ylläkseltä alas tullessa hieman löysällä ja jalka pääsi liikkumaan ja varren reunan kohdalta nilkka oli hieman arka, kun vinoon astuessa varsi painoi hieman ikävästi, mutta pahemminkin olisi voinut olla. Paljon oli matkaa vielä edessä.

Toinen päivä